Heipsan kaikki! Eipä tässä maata mullistavia ole tapahtunut tammikuun aikana. Hirmu kylmä on ollut ja välillä tämä sisällä olo emännän mielestä näyttää olemuksensa kaikenlaisena ihme touhuiluna, mm. rappusten kaiteiden käyttämisenä kulkemiseen rappusten sijaan. Välillä on hyviä päiviä ja olen joka paikassa riehumassa Mimmin kanssa tai tuijottamassa mitä tapahtuu, toisina päivinä olen enemmän omissa oloissani ja nukun paljon.
Sellaisia muutoksia ehkä noihin meidän leikkeihin on tullut, että välillä joudun ihan sähisemään Mimmille, kun en meinaa enää jaksaa juosta ja se on niin periksiantamaton. Silloin emäntä usein puuttuu siihen. Ovatkin puhuneet jo, että tuolle nuorukaiselle olisi hyvä olla aktiivisempi nuorempi kaveri touhuamaan. Minä kun alan olla enemmän tällainen äidillinen aikuinen. Miettivät nyt sitten miten tekevät, että ottavatko vielä koplaan sen kolmannen kaveeraamaan rasavillin kanssa ja saisin olla enemmän rauhassa vai antavatko vielä asian olla. Jotain itämaisia katteja ne on katselleet, mitä lie ovatkin.
Emäntä ymmärtää, että uusi tulokas taloon voisi olla minulle stressi, mutta toisaalta stressaavaa on myös se, jos en enää oikein jaksa leikkiä ja Mimmi kaipaa sitä seuraa minusta enemmän, mitä jaksan antaa. Emäntä leikkii sen kanssa ihan hirveästi joka päivä, muuten se parkuu ja on tosi levoton, mokoma kakara. Emäntä sanoi, että siinä on jotain itämaista verta ja siksi on sellainen turhautuja. Parkuisiko se uusikin sillä tavalla suureen ääneen? Minä aina menen rukka katsomaan, että mikä sillä on hätänä ja sitten se haluaakin vain leikkiä. Ärsyttävää!
Ovat jotain kattia jo kyselleetkin alustavasti, onhan se totta, että minun aikani lähteä mamman luokse voi tulla milloin hvyänsä, HCM:stä kun ei parane. Vaikka sydämeni puolesta pärjäisin pidempäänkin, niin lisäksi minulla edelleen on se nisäkasvain. Kyllä minä ymmärrän, että emäntä miettii jo tulevaisuuttakin. Olen kuulemma sille jokatapauksessa todella rakas, se riittää minulle.
Mutta kuten sanottua, siinäpähän töllöttelevät ilmoituksia ja pähkäilevät. Minulla on koko elämäni ollut kissakavereita ja Mimmin ainakin hyväksyin tosi nopeasti ja hyvin. Olisihan se varmaan outoa jos meitä olisi kolme, mutta saisinpa olla kuningatar oikein isolla K:lla!
