Jälleen uusi kohtaus...

Oltiin taas viikonloppuna mökillä luonnon helmassa, siellä oli niin ihanaa. Linnut lauloi, perhosia lenteli ja kimalaiset pörisi kukkien keskellä. Vähän vesisadettakin ropisi kattoon, kylläpä nukutti makeasti.

Vointini on ollut ennallaan, olen aika hoikka tyttö jo, vaikka karva onkin vielä hyvässä kunnossa. Ruokahalua ei ole kuin tarpeeseen. Syön juuri sen verran, että pärjäilen. Emäntä koittaa antaa minulle vitamiineja ja ravintolisiä, mutta kun ei tuo ruoka nyt niin kamalasti maistu. Raksuja tykkään syödä ja emäntä on oikein panostanut raksujen laatuun, että ne olisi tarpeitani vastaavia ja maittavia. Lisäksi saan aika paljon herkkupaloja, kuulemma sillä ei ole niin väliä, jos ne kerta minulle maistuu. Lauantaina maistelin pitkästä aikaa seitikalaa, kun emäntä sitä minulle ja kaverilleni Mimmille sulatti mikrossa.

Nisäkasvain ei tunnu myöskään juurikaan kasvaneen tai muuttaneen ulkonäköään, olen pärjännyt puolitetulla kiimanestopilleri-annoksella. Ilmeisesti se määrä on minulle ihan riittävä. Jotenkin olen vain ollut vähän väsynyt, vaikka kovasti lenkille pyydänkin mökillä. Isäntä on käyttänyt minua lenkillä nyt kotonakin tässä pihapiirissä ja olen aivan innoissani, kipittäisin vaikka kuinka pitkälle. Tänäänkin oltiin puolisen tuntia iltakävelyllä. Naapurin mieskin minua siellä rapsutteli. Minä kun en pelkää ihmisiä, olen aika reipas tyttö.

Sunnuntaina mökillä lenkin jälkeen aloin kulkea pihassa kohti portaita, kun äkisti takajalkani eivät meinanneet toimia. Kävelin kuitenkin portaat ylös ja isäntä vei minut kiireesti sisälle mökkiin. Emäntäkin tuli heti perässä. Kellahdin kyljelleni ja emäntä otti minut syleilyyn. Vähän pelotti, mutta en pitänyt mitään ääntä ja levähdin siinä hetken. Sitten nousin ylös ja olin hetken vähän tokkurainen. Toivuin jälleen kerran nopeasti, enkä kouristanut, kuten joulun aikaan kuulemma tein. Menin heti ylös parvelle ja puunasin itseäni. Emäntä tuli minua katsomaan ja aloin kehrätä. Tykkään ihan hirveästi kehrätä ja puskea, kun minua silittää. Jonkin ajan päästä siitä otettiin Mimmi-kaverin kanssa kunnon juoksupainit ja olin kuin ei mitään kohtausta olisi tullutkaan.

HCM-sairaus altistaa kaikenlaisille verenkiertohäiriöille. Pyörtyminen ei ole ollenkaan tavatonta, mutta myös tällaiset pienet kohtaukset ovat yleensä sydänperäisiä. Aivoille ei hetkeksi riitää happea ja näin esiintyy pieniä halvausoireita, jotka menevät nopeasti ohi. Myös kouristaminen epilepsiatyyppisesti voi tapahtua aivojen kärsiessä hapenpuutteesta. Nämä oireilut kertovat oikeasti, että sydämeni tilanne on selvästi huononemaan päin. Kun kohtaus tulee, se on kuulemma tosi pelottavan näköistä. Emäntä sanoi, että tulee tunne, että nyt minä sitten menen tuonpuoleiseen. Isäntä vain totesi, että montakohan elämää minulla on, kun aina vaan tokenen. No yhdeksän tietenkin, niinkuin kaikilla kissoilla! Me ollaan aika sitkeitä otuksia.

Emäntä halusi vain kertoa teille, joiden kissoilla on sydänsairaus, että jos kohtauksia tulee, olkaa hätääntymättä ja olkaa läsnä. Mikäli kohtaus pitkittyy/vointi romahtaa, on aika lähteä sinne lääkärin luokse. Kohtaus tulee todella yllättäen niin, ettei sitä voi mitenkään aavistaa. Myös se lopullinen matka voi tulla niin äkisti kesken kivan leikin. Siihen täytyy varautua, kun on kissa, jolla on HCM. Joskus se ajatus on kuulemma todella raskas. Toisaalta, me kaikki voidaan mennä äkisti pois varoittamatta, mutta kun sen mahdollisuuden tietää, se on vaikeampaa käsitellä.

Emäntä sanoi minulle tänään, että olisi todella  ymmärtänyt, jos minun aikani olisi tullut sunnuntaina. Olisin saanut nukkua pois mökillä metsälenkin jälkeen, paikassa mitä niin rakastan.
Mutta vielä minulle annettiin aikaa nauttia muutamastaa pääskysen iltalaulusta, puron solinasta ja auringonsäteistä.

Eläkää hetkessä, hetki voi olla joskus liiankin lyhyt. Rakastakaa ja nauttikaa kun voitte.

rakkaudella Muska