Minä olen Muska...
Emäntäni päätti tutustua blogien ihmeelliseen maailmaan, koska hän oli sitä mieltä, että minulla olisi tarina kerrottavana ja jotakin, mitä jättää tuleville sukupolville kissoja. Minun siis lienee aika esittäytyä. Nimeni on Muska ja synnyin 30.11.2011 maailman pehmeimmän emon huomiin, joku kertoi, että hän oli rotukissa. Ragdoll taisi olla rodun nimi, kuulostaa hirveän hienolta, minulle hän oli kuitenkin maailman rakkain äiti. Isä asui naapurissa ja taisi olla ihan tavallinen aikamiespoika. Kun olin pieni, äitiä yskitti kerran paljon ja se vietiin eläinlääkäriin. Lääkkeitäkin se sai, mutta lopulta äiti meni kissojen taivaaseen ollessani kahden sisareni kanssa vasta 6 viikkoa vanha. Äiti oli 7-vuotias. Onneksi talon ihmiset pitivät meistä huolta, olihan siellä koirakin leikkitoverina. Sain lämmintä jauheesta tehtyä maitoa. Eräänä päivävä yksi siskoistani lähti joidenkin ihmisten matkaan ja sitten tuli päivä, jolloin meitä kahta jäljelle jäänyttä tultiin katsomaan. Se ihminen, nykyinen emäntäni, istui keittiön pöydän ääreen, kun oltiin siskon kanssa sen päällä leikkimässä. Kiinnostuin hänestä ja istahdin hänen eteensä pää vinossa katsoen. Minua katsomaan tullutta naista nauratti kovasti. Katselin hetken ihaillen häntä ja kömmin syliin. Silloin he taisivat päättää, että minä saisin heiltä kodin. Kun he olivat lähdössä, juoksin heidän peräänsä. Muutama päivä myöhemmin he sitten tulivatkin minut hakemaan kantokoppaan...se oli jännä päivä! Autossa minua vähän pelotti, mutta matka ei ollut onneksi pitkä. Uudessa kodissa tuli vastaan uudet hajut ja mitä ihmeellisintä, tumma iso kissa. Aluksi se oli minulle kamalan vihainen, sihisi ja pähisi. Ensimmäisen yön uuden kotini isäntä nukkui sen sihisijän kanssa makuuhuoneessa ja minä sain nukkua sohvalla uuden emäntäni vatsan päällä. Seuraavana päivänä uusi isäntäni nukkui kanssani olohuoneessa. Sitten tuli se hieno päivä, että sain mennä samaan koriin sen ison mustan kissan kanssa, sain kuulla, että sen nimi on Misse. Olin niin onnellinen! Misse alkoi pestä minua ja huolehtia minusta, hyvän ruoan lisäksi sain vielä sitä ihanaa lämmintä maitoa, mitä latkin ja imeskelin äitiä kaivaten.
Keväällä minulle meinasi iskeä flunssa, emäntä soitti eläinlääkäriin, mutta sitä oli kuulemma liikkeellä. Nenästäni tuli räkää ja aivastelin, onneksi se parani kesän tultua ja kirmailin iloisena leluilla leikkien. Välillä pääsin ulos takapihalle nuuskimaan ulkoilmaa valjaissa. Ihailin Missen rohkeutta ulkona, silläkin oli valjaat. Naapurissa asuu pieni koira, jolle minä vähän isottelin vaikka eihän se ole ollenkaan niin iso kuin se, jonka kanssa pienenä leikin.
Syksyllä minä aloin oksentelemaan syömisen jälkeen, emäntäni antoi matokuurinkin, mutta ei siitä ollut apua. Lopulta mentiin eläinlääkäriin ja minusta otettiin verikokeita. Verikokeissa ei ollut mitään vikaa, mutta jouduin syömään antibiootiksi kutsuttuja pahanmakuisia lääkkeitä, koska kuulemma minulla saattoi olla jokin tulehdus. Sain eläinlääkäriltä myös pahoinvointilääkettä piikkinä, suutuin siitä verikokeiden ottamisen jälkeen niin paljon, että puraisin emäntääni sormesta. Se minua nolottaa vähän vieläkin, koska olen oikeasti niin kiltti. Oksentelu loppui, mutta aloin olla ruokani suhteen valikoivampi. Olen kai sitten hieman herkkävatsainen.
Syksyllä minusta viimein tuli iso tyttö ja olisin kovasti halunnut saada omia vauvoja. Kutsuin kaveria yötä päivää, joskus lepäilin pari päivää ja sitten aloitin taas. Ruokahalunikin katosi, kun minua kiinnosti vain pojat. Emäntäni soitti eläinlääkäriin ja sain sitten lääkettä, jolla sellainen kaipuu loppui kokonaan, olo helpotti kummasti, mutta emäntäni aina ihmetteli, miksi olen niin pieni ja eräänä päivänä se selvisi.
Joulukuussa 2012 minut vietiin taas eläinlääkäriin ja minua pelotti ihan hirveästi. Tällä kertaa lääkäri oli eri ja hirveän kiva. Se otti minut syliin ja jutteli minulle nätisti, silti pelotti kovasti. Emäntä puhui vaan jotain leikkauksesta ja mietin, että mitähän se tarkoittaa. Sitten minut laitettiin kyljelleen pöydälle, isäntäkin oli mukana ja jouduin makailemaan kyljellään, lääkäri ajeli karvaa kainalosta ja laittoi sitten siihen jotain kylmää ja märkää. Sitten sammutettiin valot, mitä kovasti ihmettelin. Aika kauan se kesti, varmaan 20 minuuttia, mutta ei se tuntunut miltään. Vähän siinä jo uskalsin rentoutua. Sitten pääsinkin takaisin koppaan, vaikka sitä seurasi vielä pitkä keskustelu.
Eläinlääkäri sanoi, että minulla on selvä HCM. Sydämen papillaarilihas oli kohtalaisesti paksuuntunut ja kammion sisätilavuus lievästi ahtautunut. Kuulemma vasemman kammion ulosvirtaustie oli dynaamisesti ahtautunut. Supistuvuus oli normaali eikä vasemmassa eteisessä ollut laajenemista. Enhän minä tällaisia hienouksia ymmärrä, mutta emäntä itki kovasti kotona illalla.
Sitten aloin saada lääkkeitä, saan joka päivä puolikkaan tabletin Nelio Vet nimistä lääkettä, se on kuulemma ace-estäjä. Eläinlääkäri päätti emännän kanssa, ettei minua ole turvallista nukuttaa, joten syön yhden tabletin ehkäisypilleriä viikossa, ettei minun niin tekisi mieli vauvoja tehdä. Sitten saan kaksi kertaa viikossa pienen murun disperiiniä, että minulle ei tulisi veritulppaa. Sitä emäntäni pelkää kovasti, itse en edes ymmärrä mitä se tarkoittaa.
Nyt on jo toukokuu ja olen elänyt puoli vuotta diagnoosini jälkeen. Ihanaa kun on tullut kevät, ollaan taas Missen kanssa päästy ulos haistelemaan kevätaurinkoa valjaissa ja olen ahkerasti katsonut ikkunasta lintuja ja lentäviä pörriäisiä...
Mutta olipa rankkaa kertoa näin paljon kerralla itsestään, taitaa olla aika painua kissamaisille kauneusunille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti