HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ MUSKA!

                                      <3 <3 <3 OLEN TÄNÄÄN 2 VUOTTA VANHA <3 <3 <3

ONKO TOIVOA?

Internet tulvii tietoa...ihmiset kuulemma menevät vähän sekaisin, kun saavat kuulla, että heidän kissallaan on HCM. Hei, pysäytän teidät pohtijat tähän. Kyseessä ei ole kuolemantuomio, kyseessä on sairaus, jonka kanssa voi elää! Ai millä minä pikku kisulainen perustelen tämän asian, no tietenkin olen itse elävä esimerkki siitä, kuinka vuodessa en ole huonontunut ollenkaan vaan elelen edelleen onnellisia kissanpäiviä. Olen saanut diagnoosin alle vuoden ikäisenä ja täytän pian kaksi vuotta, olen täysin oireeton ja tilanteeni on tismalleen sama kuin vuosi sitten. Faktana pätee kuitenkin, että hoitoni on palliatiivista, eli oireita lievittävää, ei parantavaa, mutta jokaisen kissan HCM-tarina on yksilöllinen. Löydettiin emännän kanssa kohtalotoveri jenkeistä, jolla todettiin pahasti edennyt sairaus 9 vuoden iässä. Lääkäreiden mukaan se oli sairastanut jo muutamia vuosia. Lääkärit antoivat elinaikaa muutamista kuukausista muutamiin vuosiin ja lääkitys aloitettiin heti. Kissa meni taivaaseen 18-vuoden iässä! Tässä haluan sanoa, että se on todellakin yksilöllistä. Yleinen tutkimustieto on, että oireeton kissa elää diagnoosistaan 2-5 vuotta, mutta jokainen kissa on oma yksilönsä ja jokainen tarina on erilainen. Toivottavasti minä saan kertoa tarinaani vielä monille tuleville HCM-sukupolville positiivisessa valossa.

Miten muuten voin sanoa onko toivoa...kissojen HCM on yleisin ennenaikaiseen kuolemaan johtava sydänsairaus kissojen keskuudessa ja mikä on tärkeää on se, että asiaa tutkitaan jatkuvasti lisää. Lääkärit kouluttautuvat, lääkkeitä testataan, syntyperää tutkitaan. Suurimmassa osassa tapauksista syntyperää ei tiedetä, mutta on ryhmä meitä HCM-kisuja, joilta on tunnistettu geeni perimästä. Varsinkin rotukissoissa meitä löytyy kuten Maine Coon, Sphinx ja Ragdoll. Minun äitini oli ragdoll, joka oli testattu HCM-kantajaksi ja se siirsi geeninsä 100% jälkeläisiinsä. Geenin siirtyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jälkeläisille puhkeaisi HCM, mutta siitoskäytössä ei suositella käytettäväksi kissoja, jos molemmilla osapuolilla on kyseinen geeni. Ymmärtääkseni rotukissoja testataan tiedetyissä ryhmissä tämän sairauden kohdalta ja pentueita teetetään vain negatiivisilla vanhemmilla. Vaikka geeni on löytynyt, kukaan ei edelleenkään tiedä sen tarkemmin, miksi tämä sydäntä paksuuntava sairaus syntyy. Ihmisillä on olemassa vastaavaa sairautta perinnöllisenä ja geenejä on löydetty yli 50. Kissojen genetiikka on toistaiseksi ollut tutkijoille suurempi mysteeri, mutta sillä ei ole merkitystä, taistellaan silti sairautta vastaan, jolle ei ole parantavaa hoitoa ja johon sairastuvista yli 50% ovat tavallisia maatiaiskissoja! Minä olen kai tavallinen maatiainen, vaikka minun emoni olikin viehkeä ragdoll-lady. Äidiltäni minä todennäköisesti perin sairauteni, mutta kuten emäntä sanoo, perin myös muita hienoja piirteitä kuten luonteeni. Olen kuulemma hyvin seurallinen, uskollinen ja rakastava kissa.

Mitä siis sanoa kaikille, jotka pohtivat onko toivoa. SITÄ ON. Meitä ei voi parantaa, mutta sitoutumalla hoitoomme meidän elinvuosiamme voi lisätä ja ennustetta parantaa. Saatan elää enää muutaman päivän, saatan elää kuukausia tai useita vuosia. Kukaan ei tiedä sitä. Siksi minä olen yksi pieni kissa, jolla on suuri tarina kerrottavanaan tulevia sukupolvia varten. Emäntä aina nauraa, että on suuri ilo, jos se saa laittaa tänne valokuvan minusta viisivuotissyntymäpäivänä. Mitäs minä pikkuinen kisu siitä ymmärtäisin, muuta kuin elän päivä kerrallaan onnellisia kissan päiviä isännän, emännän ja Misse-kissan kanssa. Ai niin, mikä on paras lääke HCM-sairauden kanssa, no tietenkin rakastava ymmärtävä koti ja stressitön ympäristö <3

Kävin tänään eläinlääkärin kontrollissa....

HCM-sairauden kanssa eläessä on käytävä säännöllisesti eläinlääkärissä. Tänään minä kävin taas siellä. Saavuin aulaan äänekkäästi maukuen, kunnes tajusin, että aulassa oli koiria. Niitä tuijotin häkin raosta nenä nuuskuttaen, kamala miten ne tuhisi ja haukkui toisilleen, minä yritin olla ihan hiljaa paikallaan kopassa sylissä, ettei ne vaan huomaisi minua! Jouduttiin odottamaan hyvän aikaa, koska aika oli myöhässä, mutta olin kyllä mielestäni tosi reipas.

No tietenkin sitten niihin kuulumisiin, mitä emäntäkin niin jännitti sydän syrjällään. Tilanteeni on vuoden takaiseen nähden mennyt positiivisempaan suuntaan. Sydämessä ei edelleenkään ole sivuääniä ja sykekin on maltillisella tasolla ja sama kuin vuosi sitten. Sydämeni lyö kuulemma 150 kertaa minuutissa, mikä on ihan normaalia siinä tilanteessa. Lääkärini on erikoistunut sydänasioihin ja kovin kiinnostunut voinnistani ja iloinen, että olen pärjännyt niin hyvin. Kiitosta sain kasvustani, olen nostanut painoani edelliseen kertaan nähden lähes 2kg, mikä kuulemma kertoo siitä, että kasvan hitaasti kuten ragdoll-emoni, mikä on rodulle tyypillistä. Painonnousu näkyi siis selkeänä massana ja kasvuna koossani, olen toki vielä pikkuinen, mutta aika muhkea atleettinen mussukka. Yleisvointinihan on nykyään ennallaan aikaisempaan nähden, hengitysoireita tai muuta vastaavaa ei ole tullut. Lääkityksiä ei siis tarvinnut muuttaa, samalla jatketaan. Vuoden päästä katsotaan sitten taas sydänultra ja mietitään, tarvitseeko lääkityksiä tuolloin muuttaa. Seuraava lääkelisäys saattaa olla beetasalpaaja jos tilanne etenee siihen pisteeseen. Eläinlääkäri kertoi, että naaraskisuilla oireettomuus on tyypillisempää aina sinne 3-4 ikävuoteen asti, jonka jälkeen usein oireita ilmenee. Muistetaan nyt kuitenkin, että jokainen kisu on yksilö. Olen kuulemma oikein hyväkuntoisen näköinen ja kyllähän minä sen nyt tiedän!

Olipas sitten kiva palata kotiin kera hyvien uutisten, sirkutin heti Misse-kissalle kotiin tultuani ja menin heti sitä pesemään. Missekin vuorostaan suki minua tervetuliaisiksi, taisin vähän haista eläinlääkäriltä.
Nyt jään innolla odottamaan, mitä saan syntymäpäivänä, siihen ei ole enää kuin pari viikkoa :)