Näin se on ihana kesä alkanut, vaikka emäntä ja isäntä vielä kesälomaansa odottelee. Minulle jokainen päivä on yhtä lomaa! Ollaan oltu taas mökilläkin, siellä saa ihmetellä perhosia, kukkasia, luontoa ja sen ihmeellisiä ääniä. Kuumakaan ei tunnu minua haittaavan toisin kuin kissakaveriani Misseä. Se raukka kun on niin musta, että hakeutuu aina vilpoisiin paikkoihin helteillä. Emäntä ei minusta ole kuulemma huomannut kuumuuteen liittyviä ongelmia ja että hakeutuisin jotenkin erityisen varjoisiin paikkoihin. Ulkoillessanikin ihastelen auringon paistetta silmät sirillään. Sydänsairauteni kanssa ei siis helle ainakaan tee ongelmia.
Myöskään kovat ukonilmat eivät ole minua säikytelleet. Kun oikein myrskyää, menen ihmeissäni ikkunaan katsomaan mitä ulkona tapahtuu. Ainoa asia mikä minua kyllä pelotti oli viimeksi mökiltä kotiin ajaessamme se hirvittävän kova sade, mikä paukutti ikkunaan. Silloin maukaisin muutaman kerran, mutta minulle sitten juteltiin mukavia ja olo helpotti heti. Onneksi se kova sadekin kesti vain hetken.
Olen voinut muutenkin oikein hyvin. Karva kiiltää ja puhtia riittää. Olisin mökillä kernaasti ottanut kimalaisen kiinni, kun se oli eksynyt sisälle. Emäntä ei antanut, siitä vähän kyllä loukkaannuin, ja itsepäisesti yritin mennä kimalaisen perään. Emäntä sanoi, että ne kuulemma pistää ja tassu voi tulla tosi kipeäksi. Kärpäsiä on myös kiva jahdata ja siihen hommaan se ei onneksi puutu. Olen minä tainnut mutustella pari sisälle eksynyttä hämähäkkiäkin. Hauskinta on jahdata kärpästä ikkunasta emännän sylistä, sillä tavoin ylettää paljon korkeammalle. Meillä kissoilla kun on se luontainen halu metsästää itsellemme riistaa. Hiirtä en ole koskaan saanut kiinni, kerran näin metsähiiren. Olin aivan lähellä ja olisin minä sen kai saanut pyydystääkin, mutta päätin vain katsella mitä se touhuaa. Emäntää se vähän huvitti, en kyllä ymmärrä miksi.
Ai niin, meidän takapihalla kävi pari päivää sitten aivan ihana punavalkoinen kissa. Se minua ikkunan takaa katseli ja minä sirkutin sille ihastuneen naukumakonserton. Isäntä sitten ajoikin sen pois. Minä kun olisin taas kernaasti ottanut heilan helluntaiksi! Mutta mites se menikään, jos ei heilaa helluntaina niin jonoksi asti juhannuksena? Emäntä kyllä sanoi minulle, että vaikka olenkin leikkaamaton kissa, ei sydämeni kestäisi myöskään raskauksia sen enempää kuin nukutusta. Ja minulla poloisellahan on se geeni, että saattaisin siirtää sairauden jälkeläisiinikin, vaikka ei hän se siirtyminen sairaudeksi asti ole koskaan täysin varmaa.Olisin yhtä hyvin itsekin voinut jäädä vain kantajaksi sairastumatta koskaan. Joskus on mietitty, miten kahdelle sisarelleni kävi, todettiinko niillä HCM?
Kun minulla tämä sydänsairaus todettiin, niin emäntä otti yhteyttä sinne kotiin, missä synnyin ja kertoi löydöstä. Että ilmottaisi eteenpäin sitten muillekin, että käyttävät kissansa lääkärissä. Geenihän siirtyy kantajalta 100% jälkeläisiin. Minulla kävi kurja tuuri, kun isukki oli ilmeisesti maatiaiskissa. Saattoihan sekin sitä geeniä kantaa, onhan sitä myös tavallisissa kissoissa. Kantajuus ei kuitenkaan kuulemma tarkoita sitä, että sairaus koskaan puhkeaa. Olisihan tuo varmasti emännällä ollut helpompaa elää ilman sitä tietoa, mutta kun se on aina niin valveutunut kaikesta.
Mutta mitäpä minä oireeton pikku kisu noista tiedän, kun kerta voin ihan hyvin ja olen onnellinen. Kaikkihan me viivymme täällä oman aikamme, myös me kisut.
Ihania kesäpäiviä toivotan kaikille. Älkää surko elämää eteenpäin liikaa, on paljon helpompaa nauttia täysin rinnoin jokaisesta hetkestä päivä kerrallaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti