Aika rientää kohti kevättä, lumet sulaa, aurinko paistaa. Olen päässyt päivittäin ulos nuuskimaan ulkoilmaa valjaissa, opetan Mimmi-kaveriani ulkoilemaan nyt kun on jo vähän lämpöisempää.
En viihdy enää ulkona pitkiä aikoja ja nukun enemmän. Emännän mielestä elämä alkaa hiipua minusta pikku hiljaa. Syön ja juon hyvin, leikin päivittäin Mimmin kanssa sen mitä jaksan.
Sitten menen taas nukkumaan lempipaikalleni.
Emäntä kuulemma puolitti perlutex-annokseni puolikkaaseen viikossa, kun tuo kasvain vaan olla möllöttää. Se ei minua ulkoisesti vaikuttaisi vaivaavan, mutta emäntä ajatteli, että jos pärjäisin vähemmällä hormoonilla, jos se yhtään hillitsisi sen kasvua. Jos en vaikka sitten kuitenkaan kiimailisi. Rehellisesti sanottuna toisinaan emännän tekisi mieli lopettaa kaikki lääkitykset, antaa vain minun olla ja nauttia.
Mutta tottahan se on, ettei minulla ole enää varmaan kovin pitkää aikaa annettuna täällä ihanassa maailmassa. Minua odottaa tuolla puolen toinen maailma vailla kipua tai sairautta. Kissasta on kuulemma vaikea sanoa, tunteeko se kipua. Se salaa sen viimeiseen asti.
Emäntä oli tänään pitkästä aikaa isännän kanssa päivän poissa. Kun se tuli kotiin, en mennyt tuttuun tapaan ovelle vastaan. Emäntä kuulemma tuli etsimään minua sydän pamppaillen. Se ei halua myöntää, että se olisi ehkä tuntenut myös jonkinlaista helpotusta, mikäli olisin vain nukkunut jossain ikiunta. Mutta oli se kyllä iloinen, kun makailin sen takin päällä kevätauringossa haukotellen, kun se minut löysi.
Haluan teidän kaikkien ymmärtävän, että nyt kun minulla on myös tuo kasvain, joka vie minulta voimia, niin tämä aika on perheelleni erittäin raskasta. On päiviä, että emäntä kuulemma hiljaa toivoo, että pääsisin rauhallisesti pois. Mutta silti se nauttii jokaisesta päivästä kun olen täällä sellaisena kuin nyt olen. Se myös pelkää jos tuleekin se päivä, että se joutuu tekemään päätöksen puolestani, viemään minut eläinlääkäriin viimeiselle matkalleni. Se toivoo, että saisin nukkua pois sydämeni kanssa rauhallisesti kotona. Monta kertaa se ei vaan mene niin, kuten tiedätte. Eikä emäntä anna minun missään nimessä kärsiä, niin se on minulle sanonut.
Sen verran oireilen, että käyn joskus kakalla lattialle laatikon viereen. En minä sillä mitään pahaa tarkoita, se on minun tapani kertoa, että olen sairas. Käyn kyllä yleensä laatikkoon, mutta emäntä on nähnyt minun toisinaan menevän laatikon viereen ja sitten siivonnut jälkeni. Se minua vähän kyllä hävettää. Ne kutsuvat sitä kakkakepposeksi. Oksennellut en ole ja kakka kyllä aina tulee ihan ongelmitta. Toisaalta se kuulemma voi liittyä siihen, että minun vessapuuhani kiinnostaa tosi paljon tuota pikku-Mimmiä ja haluaisin olla siellä omassa rauhassa. Minähän sen vain tiedän, mutta en osaa sitä kertoa sanoin.
Emäntää myös mietityttää Mimmi-kaverini pärjääminen. Se on vielä tosi nuori ja viriili kissa, se kaipaa kovasti leikkiseuraa. Koska minä en jaksa enää niin paljoa, niin emäntä ja isäntä leikkii sen kanssa joka päivä ainakin tunnin erilaisilla leluilla. Silti se meinaa välillä kurnutella ja tehdä pieniä naukumisia turhautuneisuuttaan. Emännän mukaan se kaipaisi hirveästi aktiviteetteja, kun se on kuulemma tuollainen älykäs yksilö. Minä se vaan tuijottelen sitä silmät suurena tai sitten en jaksa reagoida sen juttuihin mitenkään. Toisinaan jaksan vielä kipitää sen luokse katsomaan, mikä sillä on hätänä ja pesen hellästi sen päätä. Ne on puhuneet sille kaverin hommaamisesta, että kuulemma hulluksi tulee, jos yksin jää. Toisaalta mietityttää kuulemma se, että minulle kuuluu arvokas ja stressitön loppu. Meidän kaikkien pitää vaan nyt sopeutua tähän kaikkeen ja tehdä enemmän töitä kaiken eteen.
Mutta emäntää titeeraten: Ei tämä helppoa ole, vaikeammaksi käy päivä päivältä. Ristiriitaiset toiveet siitä, että pääsisin pian pois ja että voi kun aikaa ja mahdollisimman terveitä päiviä olisi vielä paljon.
Mutta tänään emäntä kertoi minulle: Kun menen vanhaan tuttuun tapaan sen syliin polkemaan ja kehräämään, katson rakkautta täynnä suoraan silmiin, kosketan helllästi nuuhkaisten kuonollani emännän suuta, se on kiitollinen jokaisesta päivästä, mitä se ikinä on saanut minut tuntea ja siitä hetkestä, kun olen siinä, kuin pienenä kissan poikasena kolme vuotta sitten.
Vaalikaa yhteisiä hetkiänne!
 |
| Mimmi ja Muska 16.3.2015 |
2 kommenttia:
Itku tuli kun luin kirjoitustasi... Meillä ei tilanne vielä onneksi ole noin paha ja ulospäin pikkuherrasta ei edes huomaa sairaudesta merkkejä, hengästymistä lukuunottamatta. Mutta kovin pelkään ettei sekään päivä ole NIIN kaukana kun joko sydän vaan pysähtyy tai veritulppa iskee.
Olen miettinyt, että siinä mielessä HCM on todella ikävä sairaus, kun me omistajat joudutaan koko ajan elämään sen kanssa, että toisaalta ei halua rakkaan lemmikin kärsivän, mutta toisaalta haluaisi pitää karvakaverin luonaan mahdollisimman pitkään.
Voimia teille ja Muskalle vielä paljon niitä hyviä hetkiä tassutellessa ja auringossa nukkuessa!
voimia teillekin sairauden kanssa,raastavaahan se on. Toisaalta lohdullistakin siinä mielessä, että kun se päivä tulee, että on aika lähteä, niin tietää jo syyn. Pahempaa on niillä, jotka eivät tiedä kissansa HCM-sairaudesta mitään ja tilanne tulee sitten yllättäen. Jotenkin on osannut jo varautua kaikkeen etukäteen. Mutta silti se tulee riipaisemaan kovasti, meillä tuo kasvain toi lisämurhetta tähn elämään, päivä kerrallaan mennään, tällä hetkellä pärjätty puolitetulla hormooniannoksella. voimia ja kevään iloa teille!
Lähetä kommentti